Uusi sosiaalityön tutkimuksen aikakausijulkaisu - Nordic Social Work Research

Pohjoismaiselle sosiaalityön tutkimukselle on avautunut uusi mahdollisuus saada kansainvälistä julkisuutta, kun brittiläinen Taylor&Francis Croup alkaa julkaista Nordic Social Work Research –nimistä aikakausilehteä. Ensimmäinen numero ilmestyy maaliskuussa 2011 ja sen taustalla ovat kaikkien pohjoismaiden sosiaalityön tutkimuksen seurat. Lehden toimituskuntaan kuuluu jäseniä kustakin pohjoismaasta ja aluksi päätoimittajana toimii sosiaalityön professori Tarja Pösö Tampereen yliopistosta.

Lehdessä julkaistaan vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Tavoitteena on edistää ja levittää pohjoismaissa tehtävää korkeatasoista sosiaalityön tutkimusta. Lehti tavoittelee kriittistä ja moniäänistä keskustelua, joka pohjautuu monitieteiseen ja sosiaalitieteen eri oppialojen keskinäiseen vuoropuheluun.

Lehti tarjoaa oivallisen väylän seurata muissa pohjoismaissa tehtävää sosiaalityön tutkimusta ja siitä käytävää keskustelua nyt myös englannin kielellä, joten lehti on erittäin tervetullut.

Tarkempia tietoja lehdestä löytyy osoitteesta: http://www.tandf.co.uk/journals/RNSW

Syyllisyydestä ja kärsimyksestä

Jyväskylässä järjestettiin 18.—19.2.2010 sosiaalityön XII tutkimuspäivät.Päivien aihe oli mielenkiintoinen ja todella ajankohtainen: ”Oikeudenmukainen ja kunnioittava sosiaalityö tiukan talouden oloissa.” Pääpuhujat käsittelivät esityksissään perus- ja ihmisoikeuskysymyksiä, ihmisen kunnioittamista sekä etiikan ja moraalin kysymyksiä. Voisin sanoa, että vihdoinkin suomalaisessa sosiaalityössä aletaan näkyvästi puhua ihmisoikeuksista – asia, jota kansainvälisillä sosiaalityön ja sen tutkimuksen areenoilla on oman kokemukseni mukaan noussut esiin jo pitkään.Päivien puheenvuoroista itseäni kosketti erityisesti filosofian professori Sami Pihlströmin puheenvuoro syyllisyydestä, kärsimyksestä ja ihmisen kunnioittamisesta.

Sosiaalityössä on vierastettu pitkään asiakkaiden elämäntilanteiden määrittelyä ongelman käsitteen kautta ja työskentelyssä korostettu voimavarasuuntautunutta ajattelua. Mutta millä nimellä kutsua asiakkaan kokemusta niistä asioista, joita hänen elämässään on ja jotka kaipaavat jonkinlaista ratkaisua elämäntilanteen paranemiseksi. Jokunen vuosi sitten tarjottiin pahan -käsitettä kuvaamaan näitä asioita. Kärsimys on mielestäni hyvä sana siksi, että se sisältää kokemuksen ulottuvuuden, sen vaikutuksen joka pahan läsnäololla ihmisen elämässä on. Pihlströmin mukaan inhimillinen kärsimys on sosiaalityön ydintä. Tämä sai minut pohtimaan, poistetaanko sosiaalityössä pahaa vai pyritäänkö ensisijaisesti kärsimyksen lieventämiseen – vai liittyvätkö ne väistämättä yhteen. Kysymys pahasta liittyy moraaliin ja käsityksiimme hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä elämästä. Kaikki paha tai väärä ei kuitenkaan välttämättä aiheuta inhimillistä kärsimystä.

Moraaliin liittyy kysymys syyllisyydestä, jonka suhdetta kärsimykseen Pihlström myös pohti. Syyllisyys on yksi ns. moraalitunteista. Pihlström esitteli saksalaisen psykiatrin ja filosofin Karl Jaspersin jaottelun syyllisyyden ulottuvuuksista eli juridisen, poliittisen, moraalisen ja metafyysisen syyllisyyden. Tuomioistuimet tekevät ratkaisuja juridisesta syyllisyydestä. Poliittisen syyllisyyden määrittelee yleensä erilaisten konfliktien voittajat. Moraalinen syyllisyys voi koskea ketä tahansa tai mitä tahansa tekoja, riippumatta siitä ovatko teot juridisesti tai poliittisesti oikein. Sosiaalityön näkökulmasta kiinnostava on erityisesti metafyysinen syyllisyys, joka pohjautuu ihmisten väliseen yhteyteen. Ihminen voi olla syyllinen jopa vain olemalla olemassa tai olemalla paikalla, sivustakatsojana, vaikka ei ole itse tehnyt mitään juridisesti, poliittisesti tai moraalisesti tuomittavaa.

Jaspers - joka eli natsi-Saksassa - pohti syyllisyyden ulottuvuuksia suhteessa natsismiin ja sen nimissä tehtyihin tekoihin. Hänen ajattelunsa sopii yleisesti hyvin moraalin ja syyllisyyden kysymysten pohdintaan. Pihlströmin puheenvuoro herättää kysymään, olemmeko kaikki syyllisiä esimerkiksi siihen, että hiljaisesti hyväksymme tai passiivisesti seuraamme pitkälle viedyn kilpailuyhteiskunnan joillekin sen jäsenilleen aiheuttamaa pahaa ja kärsimystä tai sitä, ettei se anna riittävästi mahdollisuuksia tämän kärsimyksen poistamiseen. Vaikka kukin ihminen on potentiaalisesti syyllinen siihen, että kärsimystä esiintyy, on asialla myös kääntöpuolensa. Vain olemalla olemassa, voimme myös pyrkiä lievittämään toisten kärsimyksiä. Pihlströmin esiin tuoma tärkeä näkökulma on, että vain potentiaalisesti syyllinen voi olla moraalinen.

Ihmisen kunnioitus nousee keskeiseen asemaan tässä ajatusketjussa. Sosiaalityön ytimessä on autettavan kunnioittaminen ihmisenä silloinkin, kun hän ei kunnioita muita tai itseään. Näin siitäkin huolimatta, että autettava on esimerkiksi juridisesti tai moraalisesti syyllinen johonkin tekoon. Sosiaalityössä näiden kysymysten äärellä ollaan konkreettisesti asiakkaita tavattaessa. Itse kehittämis- ja tutkimusorganisaatiossa työskennellessäni pohdin usein sitä, mistä syntyy oikeutus työlleni ja miten toimia eettisesti oikein suhteessa autettaviin. Pihlströmkin esitti kysymyksen auttajan omasta itsekunnioituksesta ja näkökulmasta syyllisyyteen. Näitä lienee hyvä pohtia aika ajoin.

Lähteenä käytetty Sami Pihlströmin Sosiaalityön tutkimuksen päivillä Jyväskylässä 19.2.2010 pitämää esitystä "Syyllisyys ja ihmisen kunnioittaminen".

Näkymätön sukupuoli sosiaalialan työssä

"[M]ulle tuli mieleen kun meillä oli viime vuonna sellainen poika siinä eskariryhmässä, joka halusi kaikkiin leikkeihin, pupujussi leikkeihin, kaikkiin semmosiin, tiedättekö mihin niinkö tytöt lähtee. Ja kauniit lumihiutaleet ja mikä tahansa kysyin, että ketkä haluaa ja se viittasi aina. Niin tiiättekö itse, että niinkö se todella viittaa siihen lumihiutaleleikkiin mukaan, että se halusi siihen. Niin itse huomasi sen, annanko mie sille tämän lumihiutalehameen vai mitä mie teen. Mä annoin sille sen päähineen, sen lumihiutalepäähineen ja kysyin, että otatko sie tämän(hameen OYM) ja se sano että otan." (Ylitapio-Mäntylä 2009, 113—114.)

Lapin yliopistossa on jälleen ilmestynyt uusi kiinnostava väitöstutkimus kasvatustieteen alalta. Outi Ylitapio-Mäntylä tarkastelee tutkimuksessaan sitä, ”miten erilaiset sukupuolistavat käytännöt ja monisyiset vallan rakenteet ilmenevät lastentarhanopettajien työssä”. Tutkimuksen teemat, ovat hänen mukaansa arjen kasvatustilanteissa usein näkymättömiä ja tiedostamattomia.

Ylitapio-Mäntylä kertoo muun muassa, että ”lastentarhanopettajat ajattelevat esimerkiksi kohtelevansa lapsia tasa-arvoisesti mutta eivät välttämättä näe sukupuolistavia käytäntöjä omassa toiminnassaan ja puheessaan. Kasvattajat, toiset lapset ja koko lapsen lähipiiri määrittelevät esimerkiksi, millaiset lelut ja leikit kuuluvat tytöille ja pojille ja millainen käyttäytyminen on sopivaa. Myös leikkitilojen ja -paikkojen jakaminen voi perustua sukupuoleen. Esimerkiksi tyttöjä ohjataan pöydän ääreen piirtämään ja poikia liikuntasaliin”.

Myös muussa sosiaalialan työssä kuin varhaiskasvatuksessa, ja oikeastaan kaikessa vuorovaikutukseen perustuvassa asiakastyössä on mahdollisuus sukupuolistaviin käytäntöihin. Sosiaalityön osalta asiaa on pohdittu Sosiaalityön tutkimuksen seuran vuoden 2004 vuosikirjassa. Lisäksi Päivi Petreliuksen vuonna 2005 ilmestyneessä väitöstutkimuksessa pohditaan sukupuolta ja subjektiutta sosiaalityöntekijyyden näkökulmasta ja samana vuonna ilmestyneessä toisessa, Suvi Keskisen, väitöskirjassa perheammattilaisten ja väkivaltatyön näkökulmasta.

Arjen asiakastyössä tai muussa asiantuntijatyössä emme välttämättä tule ajatelleeksi, miten uusinnamme yhteiskuntamme ja kulttuurimme kuvia sukupuolesta niitä kyseenalaistamatta. Sukupuoli jää helposti näkymättömäksi. Petrelius toteaakin, että ”sosiaalityössä tarvitaan tietoa siitä, miten erilaiset sukupuolikäsitykset ja hierarkiat kietoutuvat osaksi sosiaalityössä kohdattavia ongelmia kuten parisuhdeväkivaltaa, köyhyyttä tai päihde- ja mielenterveysongelmia”. Tähän listaan on helppo lisätä myös muita sosiaalialan työkenttiä, kuten esimerkiksi lastensuojelu tai perheoikeudelliset asiat, joissa arvioidaan vanhemmuutta – isyyttä ja äitiyttä. Myös asunnottomuus on selkeästi sukupuoleen liittyvä yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ongelma, onhan asunnottomista valtaosa miehiä. Mainitun sosiaalityön vuosikirjan toimittajat tuovat esiin, että suurin osa sekä kansainvälisestä että suomalaisesta sosiaalityön keskustelusta on sukupuolineutraalia tai jopa sukupuolisokeaa.

Sukupuolta problematisoivat tutkijat liittävät pohdintaansa kysymykset vallasta. Jorma Hännisen mielestä on mahdollista nähdä sukupuoli ja valta saman ilmiön erilaisina nimityksinä. Hänen mukaansa valta onkin toinen keskeinen suomalaisesta sosiaalityön keskustelusta puuttunut käsite siitä huolimatta, että ilman valtaa sosiaalityö ei kykene suoriutumaan perustehtävästään. Mirja Satkan tutkimukseen nojaten Hänninen esittää, että sosiaalityön ydin tai sen kokoava idea muuttuu eri aikakausina vaikuttavien luokka-, sukupolvi- ja sukupuolikäsitysten mukaan, jotka kaikki ovat siis valtasuhteita. Suomessa on pitkään ollut vallalla — kenties vahvojen sukupuolten välisten tasa-arvopyrkimysten vuoksi — sukupuolineutraaliutta korostava diskurssi. Syitä tähän on etsitty muun muassa 70- ja 80-luvuilla alalla vallinneesta perhedynaamisesta ajattelusta. Tästä on esimerkkejä muiden muassa perhe- ja vanhemmuusdiskursseissa sekä väkivaltatyön diskursseissa. Jälkimmäiseen liittyvää tutkimusta tehneet Suvi Keskinen ja Leo Nyqvist tuovat selkeästi esiin sukupuolineutraalin ajattelun ja diskurssin ongelmat suhteessa auttamistyöhön. Keskisen mukaan muun muassa perhetyön ammattilaiset odottavat väkivaltaa parisuhteessa kokeneilta naisilta äiteinä erityistä vahvuutta ja toimijuutta, johon väkivallan kokemus ei saisi vaikuttaa. Pari- ja perheväkivaltadiskurssit näyttäisivät sulkevan pois itse väkivallan käsittelyn.

Vaikka sosiaalityön tehtävä on lievittää ja poistaa ongelmia, se voi myös leimata ja yksilöllistää rakenteellisia ongelmia. Leo Nyqvist viittaa edellä esiin tuotujen parisuhdeväkivaltadiskurssien eroihin meillä ja muualla. Muissa Pohjoismaissa väkivalta on selkeämmin politisoitu ja ymmärretty sukupuolistuneena rakenteellisena ongelmana, kun taas meillä puhutaan perhepatologian termein ja määritellään väkivalta yksilötason ongelmaksi.

Sukupuolesta käytävään keskusteluun osallistuvat tutkijat korostavat, kuinka tärkeää sukupuolen problematisointi on. Samalla he kiinnittävät huomiota siihen, että sukupuoli on monimerkityksinen ja että se kietoutuu moniin erilaisiin suhteisiin, joista – ei vain sukupuolten välinen vaan myös niiden sisäinen – valtasuhde on keskeinen.

Koska aloitin kasvatuksesta, palaan siihen myös lopussa. Varhaiskasvatuksella on tärkeä merkitys perheiden ja muiden yhteisöjen ohessa siinä, minkälaista identiteetin kasvua tuemme yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Lainaan Outi Ylitapio-Mäntylää, jonka mukaan ”kasvattajan tulisi tiedostaa oman toimintansa sukupuolistavat käytännöt ja mallina oleminen sekä se, että käytännöt ovat kulttuurisesti opittuja asioita. Hän muistuttaa, että julkisuudessa puhutaan usein siitä, että päiväkoti ja koulu suosivat tyttöjä ja sortavat poikia ja että molempiin tarvitaan lisää miehiä turvaamaan poikien kasvua. Tällaiset käytännöt eivät kuitenkaan ole sidottuja kasvattajan sukupuoleen, vaan kasvatuskulttuurin sukupuolistavaan luonteeseen." Asiaa auttaa vain kasvatuskulttuurin muutos ja Ylitapio-Mäntylän mukaan tällaista muutosta onkin vähitellen tapahtumassa.

Tekstissä on lähteenä käytetty seuraavia julkaisuja:

Hänninen, Jorma (2004) Sosiaalityön miehet ja huoltapitävä valta. Teoksessa Kuronen, Marjo & Granfelt, Riitta & Nyqvist, Leo & Petrelius, Päivi (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen 3. vuosikirja. Juva: PS-kustannus.

Kuronen, Marjo & Granfelt, Riitta & Nyqvist, Leo & Petrelius, Päivi (2004) Sukupuolistunut ja sukupuoleton sosiaalityö. Teoksessa Kuronen, Marjo & Granfelt, Riitta & Nyqvist, Leo & Petrelius, Päivi (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen 3. vuosikirja. Juva: PS-kustannus.

Nyqvist, Leo (2004) Sukupuoli parisuhdeväkivallan ammatillisessa kohtaamisessa. Teoksessa Kuronen, Marjo & Granfelt, Riitta & Nyqvist, Leo & Petrelius, Päivi (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen 3. vuosikirja. Juva: PS-kustannus.

Petrelius, Päivi (2005) Sukupuoli ja subjektius sosiaalityössä. Tulkintoja naistyöntekijöiden muistoista. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 266. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press. (Väitöskirja on myös sähköisenä: http://acta.uta.fi/pdf/951-44-6281-5.pdf Viittaus 5.1.2010.)

Ylitapio-Mäntylä Outi (2009) Lastentarhanopettajien jaettuja muisteluja sukupuolesta ja vallasta arjen käytännöissä. Acta Universitatis Lapponiensis 171. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Lapin yliopisto. Tutkimusuutiset. http://www.ulapland.fi/?newsid=10134&deptid=11888&languageid=3&news=1 Viittaus 5.1.2010.

TERVEISIÄ NUORISOTUTKIMUKSEN PARISTA!

Nuorisotutkimuspäiviä on Suomessa järjestetty vuodesta 2002 lähtien. Päivät ovat kiinnostava ikkuna nuoriin liittyvään tutkimukseen. Niin myös tänä vuonna. Tässä terveiset tämän vuotisilta päiviltä blogillani vierailevalta VTM Hanna-Kaisa Hoppanialta. Kiitokset vierailusta!

Kahdeksannet nuorisotutkimuspäivät järjestettiin 9.—10.11. Tieteiden talolla Helsingissä. Teemana oli ”Mitä on nuorisotutkimuksen tieto?” (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/sivu.php?artikkeli_id=890)

Muutamista hieman puisevista puheenvuoroista huolimatta päivien anti oli runsas ja mielenkiintoinen nuorisotutkimusta tuntemattomallekin. Tiedon asemaa pohdittiin päivillä monesta vinkkelistä. Puheenvuoroja kuultiin ja keskustelua käytiin muun muassa tiedontuotannon rakenteellisista ehdoista, median roolista, metodologisista ongelmista ja siitä, kenelle tietoa tuotetaan.

Tässä muutama poiminta kiinnostavimmista puheenvuoroista ja keskusteluista:

Gunilla Holm valotti nuorisotutkimuksen tilaa Yhdysvalloissa. Yllättävää oli kuulla – kun jenkit monella tieteenalalla ovat tutkimuksen kärjessä ja huipulla – että nuorisotutkimus ei siellä ole vahvoilla omana alanaan, vaan sitä tehdään marginaalissa, eri tieteenalojen alla. Maassa ei myöskään ole lainkaan kansallista nuorisopoliittista ohjelmaa.

Holm kertoi alan rahoituksen olevan kriisiorientoitunutta, jolloin nuoriso näyttäytyy ongelmana, jota tulee kontrolloida. Vähemmälle huomiolle jäävät rakenteelliset ongelmat ja laajempi näkemys nuorison tilanteesta. Luokkaeroja ei tuoda esiin ja köyhien ja rikkaiden välisen kuilun kasvaminen sivuutetaan. Esimerkiksi kolmasosa alle 18 -vuotiaista etnisiin vähemmistöihin kuuluvista opiskelijoista elää köyhyydessä. Tämänkaltaisia tietoja ei vain mediassa juuri esitellä. Sen sijaan julkinen kuva nuorisosta korostaa epäonnistumisia, ja perspektiivi on ongelmakeskeinen ja vinoutunut. Teiniraskauksista media puhuu siveettömyyden ja moraaliarvojen rappion termein, vaikka tosiasiassa teiniraskauksien määrä on laskussa. Nuorten oma ääni ja toimijuus eivät pääse esiin, kun heitä koskevia asioita käsitellään. Holmin mukaan Yhdysvalloissa myös politiikan toimijat käyttävät tutkimustietoa valikoiden, ja tutkimusta, jossa nuoret nähdään muutoin kuin ongelmien valossa, ei oteta huomioon.

Tunnelin päässä kuitenkin pilkottaa valoa: Holm näkee myös uudenlaisen tutkimuksen olevan nousemassa esiin. Mahdollisuuksia nuorison tilanteen uudelleen hahmottamiseen ja käsitteellistämiseenkin on. Lopuksi Holm kertoi uudenlaisista visuaalisista metodeista, joita hän on kehittänyt ja käyttänyt etnografisissa tutkimuksissaan. Tutkittavien nuorten itse omasta elämästään ottamien valokuvien avulla saadaan erilaista tietoa nuorten elämästä ja kokemusmaailmasta. Nykyinen verkkojulkaiseminen mahdollistaa hyvin kuvamateriaalin käytön tutkimuksessa ja tiedonlevittämisessä.

Päivien ehkä parasta antia oli elävä ja monia näkökulmia esiin tuonut paneelikeskustelu nuorisotutkimuksen tiedosta lamasta. Panelisteina olivat valtiosihteeri Risto Volanen, päätoimittaja Reetta Meriläinen, tutkija Elina Pekkarinen, toimittaja Jukka Arvassalo ja projektipäällikkö Minna Salmi. Keskustelun pohjana olivat nuorisobarometrin tulokset yhdeksänkymmentäluvun alusta tähän päivään. Esiin nousivat muun muassa median rooli, tiedonpolitiikka ja kysymys siitä, mitkä tutkimustulokset menevät läpi, kenen näkökulma nostetaan esiin ja huomio siitä, että korporaatioiden näkökulma on viime aikoina saanut eniten palstatilaa.

Nuorisopolitiikassakin on kyse poliittisesta päätöksenteosta, painotti Minna Salmi. Ideologinen ilmanala heijastuu tehdyissä ratkaisuissa: peruspalveluista on tingitty 90-luvun laman jälkeen säästösyistä, kasvukaudella taas tehokkuuden nimissä. Salmi puhui rakenteellisesta välinpitämättömyydestä, kun mitään muutosta ei tapahdu vaikka kasvavat luokkakoot ja suljettavat kyläkoulut ja päiväkodit ovat muodostuneet jo banaaleiksi esimerkeiksi väärässä paikassa säästämisestä. Retoriikka yhteisöllisyydestä on suhteessa tähän todellisuuteen tyhjää.

Risto Volanen toi esille näkemyksensä, että emme ehkä olekaan niin hyvin koulutettu kansa kuin usein annetaan ymmärtää. Kelkasta pudonneita on yhä enemmän; ”tytöt ahdistuu, pojat lyö hanskat tiskiin”, ja joka vuosi yhä suurempi osa nuorista voi huonosti. Myös huostaanotot, erityisopetus ja lapsiköyhyys ovat kovassa kasvussa.

Elina Pekkarinen halusi suhteellistaa Volasen esille tuomaa huono-osaisuuden kasvua, vaikka ei tilastoja kiistänytkään. Pekkarinen painotti, että aina on ollut huonosti voivia. Yleisöstä kommentoitiin, että ehkä tilastojen huonontumisessa on osittain kyse myös siitä, että rahoja on viimeaikoina ohjattu enemmän erityisopetukseen ja kynnys varhaiseen puuttumiseen ja huostaanottoihin on laskenut.

Paneelin loppupuolella Minna Salmella oli konkreettinen ehdotus hyvinvoinnin parantamiseksi: jos kerrankin kokeiltaisiin hyvinvoinnin lisäämiseksi sitä, että kunnille annettaisiin lisärahaa suoraan peruspalveluihin! Salmi harmitteli, ettei valtiosihteeri Volanen, joka oli penännyt keinoja hyvinvoinnin parantamiseksi, enää tässä vaiheessa ollut paikalla kuulemassa ehdotusta.

Työryhmiä tutkimuspäivillä kokoontui useita. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/sivu.php?artikkeli_id=931). Osallistuin ryhmään ”Nuorisotutkimuksen mahdolliset ja mahdottomat interventiot yhteiskunnalliseen keskusteluun”. Ryhmässä pohdittiin epäonnisen interventioyrityksen kokemuksen kautta moraalisen paniikin syntymisen vaaroja. Lisäksi käytiin läpi vaikeuksia, jotka liittyvät keskeneräisestä tutkimuksesta medialle puhumiseen. Todettiin, että tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on tärkeää, sillä parhaimmillaan tutkijan interventio voi laajentaa keskustelua ja tuoda esille uusia näkökulmia. Ja tutkimus kun usein laahaa muutaman vuoden yhteiskunnallisen keskustelun perässä, on keskeneräisistäkin tutkimuksista, tai niistä jo saatujen tietojen perusteella, voitava keskustella myös julkisuudessa.

Toisena konferenssipäivänä osallistuin työryhmään, jossa puhuttiin asenne- ja arvotutkimuksen tiedosta. Ryhmän alustukset keskittyivät erityisesti nuorten asenteisiin työhön, koulutukseen ja tulevaisuuteen. Esiin voisi nostaa vaikka Pirjo Lindforsin tutkimukset 12–18-vuotiaan nuorison tulevaisuuteen liittyvistä peloista ja niissä tapahtuneista muutoksista 80-luvulta tähän päivään. Lindfors kertoi, että yleisenä trendinä on globaaleihin tekijöihin liittyvien pelkojen vähentyminen (enää ei pelätä sotaa), ja henkilökohtaiseen elämänpiiriin liittyvien pelkojen kasvu. Nykyisin nuoret pelkäävät esimerkiksi yksinäisyyttä ja väärien valintojen tekemistä. Onko tämä nyt sitten sitä yksilökeskeisen ”kukin oman elämänsä toimitusjohtaja” mentaliteetin luoman paineen aiheuttamaa muutosta…?

Nuorten asenteista, näkemyksistä ja tekemisistä kertoo myös 13.11. ilmestynyt Nuorisobarometri 2009, ”Taidekohtia”, jonka teemana on taide ja kulttuuri. Julkaisu on saatavilla täällä:
http://www.minedu.fi/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/?lang=fi

Suomessa nuorisotutkimus näyttää siis olevan hyvissä voimissa, tietoa löytyy ja tutkimusta tehdään. Yhdysvalloissa pitkään toiminut Gunilla Holm kehui suomalaisen nuorisotutkimuksen hyvää tilannetta ja tasoa, yhdyn mielipiteeseen!

Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden ennakkoarvioinnista

Tutkimuseettinen neuvottelukunta on antanut 9.9. tiedotteen ehdotuksistaan eettiselle ennakkoarvioinnille yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä. Tiedote löytyy osoitteesta: http://www.tenk.fi/Ajankohtaista/Tiedote_090909.pdf

MATKALLA IHMEMAAHAN JA TAKAISIN

Joitakin aikoja sitten päivälehdestä sai lukea Marika Savukosken Lapin yliopistossa tekemästä tutkimuksesta, joka käsittelee anorektikkonaisten selviytymistä tästä vakavasta sairaudesta. Tähän tutkimukseen oli ihan pakko tutustua tarkemmin ja selvittää minkälaisia selviytymispolkuja toipumiseen on löytynyt ja onko tutkimuksella jotain annettavaa sosiaalityölle.

Tutkimuksen mukaan anoreksia on yksi vaarallisimmista psyykkisistä sairauksista ja johtaa pahimmillaan kuolemaan. Syömishäiriöt ovat yksi nykypäivän suurimmista mysteereistä ja ne ovat tavallisimpia nuorten naisten mielenterveyshäiriöitä. Suomessa noin kaksi prosenttia 15 -20 vuotiaista naisista sairastuu syömishäiriöön ja jopa 15 prosentilla on ongelmia syömisensä kanssa. Sairastuneiden määrä on jatkuvassa kasvussa teollistuneissa hyvinvointivaltioissa. Jopa lapset sairastuvat entistä helpommin. Tiedot toipujien määristä vaihtelevat 50 prosentista kymmenen vuoden aikana noin 70 prosenttiin viidessä vuodessa. Joka tapauksessa toipumisprosessi on pitkä. Kuolleisuuden arvioidaan olevan noin kymmenen prosentin luokkaa ja itsemurhaa harkitsee jopa 41,2 prosenttia.

Yhtä tai täsmällistä syytä anoreksiaan sairastumiselle ei tiedetä. Se, että nimenomaan naiset sairastuvat nuoruusiässä, kun identiteetti on kehittymässä ja ollaan alttiita ulkopuolisille vaikutuksille, viittaa siihen että ilmiöllä on tekemistä naisiin kohdistuvilla ulkonäköpaineilla. Anthony Giddensin mukaan anoreksiaa voidaan pitää yhtenä myöhäismodernin ajan riippuvuuksista. Anorektisen toiminnan avulla yksilö yrittää muuttaa itsensä paremmaksi ihmiseksi ja mallikansalaiseksi suorittamista ja tehokkuutta vaativassa yhteiskunnassa, jossa sortuminen ruokaan edustaa epäonnistumista. Tyypillistä anorektikoille on pyrkimys täydellisyyteen ja negatiivinen käsitys itsestä. Sairastuttua elämän tärkeimmäksi tavoitteeksi tulee olla mahdollisimman olematon ja tappaa oma ruokahalu kokonaan. Elämänhallinta tuntuu olevan hukassa vaikka anorektikko onkin hyvin tunnollinen. Anorektikko laittaa myös muut elämänalueensa kuin syömisensä järjestykseen. Hän kieltää riippuvuutensa muilta ja erakoituu. Anoreksia on eräänlainen yritys purkaa ja käsitellä vaikeita ajatuksia, tunteita ja pelkoja. Savukoski kirjaa erilaisia lähestymistapoja ja eri tieteenalojen tulkintoja anoreksiaan sairastumisen syihin.

Savukosken tutkimus perustuu kuuden naisen haastatteluihin ja 10 naisen kirjoituksiin sairaudestaan ja siitä toipumisesta. Hän kuvaa anorektikon kamppailua polku ja Ihmemaa -metaforien avulla. Polku pois anoreksiasta on pitkä ja mutkainen ja usein epämiellyttävä – ongelmana on ennen kaikkea anorektikon lankeaminen uudelleen ja hoitojen keskeyttäminen. Hoitaminenkin on todella vaikeaa, koska kyseessä on monitekijäinen häiriötila tai osittain jopa tuntemattomien syiden tutkiminen.

Tutkijan aineisto vaikuttaa rikkaalta ja sen avulla hän kuvaa, mitä anoreksiaan sairastuva matkallaan Ihmemaahan kohtaa ja minkälaista elämä tuossa maassa on. Paluumatkalla Ihmemaasta selviytymispolun varrella on kullekin toipujalle asioita, joiden avulla matka taittuu. Näitä ovat tärkeiden asioiden löytäminen, ammattilaisilta saatu apu, oma paranemishalu, muutto entisestä ympäristöstä, itsensä toteuttaminen sekä vertaistuki ja ystävät. Tärkeitä asioita tutkimuksen naisille olivat parisuhde, oma lapsi, uskoon tulo ja äitisuhde. Ammattilaisapu esiintyy jokseenkin ristiriitaisena, kaikki eivät ole siitä riittävää apua saaneet tai siihen on suhtauduttu kielteisesti. Omaan paranemishaluun liittyy elämään uudelleen opettelua ja oman ajattelun heräämistä.

Kun paraneminen on alkanut, kulkevat toipuvat naiset kohti valoisampaa huomista. Savukoski lähestyy toipumista elämänhallinnan käsitteen kautta ja löytää erilaisia selviytymisprosesseja, selviytymistekijöitä ja -polkuja. Anorektinen selviytyminen on hyvin pitkälti elämänhallinnantunteen löytämiseen tähtäävää toimintaa, johon vaikuttavat mm. yksilölliset tarpeet, sinnikkyys ja optimismi, mutta myös selviytymismatkalla eteen tulevat ja selviytymistä edesauttavat tekijät. Tutkija pitää tärkeänä lisäksi sitä, että yksilöllä on ns. sisäistä hallintaa eli uskoa omiin mahdollisuuksiinsa vaikuttaa asioihinsa ja käyttäytymiseensä sekä koettua kompetenssia eli yksilön oma uskomus siitä, että hän pystyy toimimaan tehokkaasti ja tuloksellisesti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Savukosken mielestä ihmisen vahvuuksista löytyy oljenkorsi selviytymiseen. Hän tukeutuu mm. positiiviseen psykologiaan, jossa keskeisenä tavoitteena on tuoda perinteisten stressin ja ahdistusten tutkimuksen rinnalle tutkimusta onnellisuudesta ja sen edistämisestä. Ihmisen vahvuudet ovat niitä psykologisia vahvuuksia, jotka liittyvät hänen käyttäytymiseensä, biologiseen evoluutioon sekä kulttuuriseen ja sosiaaliseen ympäristöönsä. Tukemalla näitä vahvuuksia voidaan ehkäistä ja vähentää sairauksien haittoja, stressiä ja erilaisia häiriöitä. Vaikka ihmisen vahvuudet usein liitetään yksilön luonteenpiirteisiin esimerkiksi älyyn, optimismiin, pysyvyysuskoon ja sinnikkyyteen, näyttää kuitenkin siltä, että kunkin vahvuus tulee esiin kyvyssä joustavasti soveltaa useita resursseja ja taitoja niin pitkälle ja niin kauan kuin ongelman ratkaiseminen tai tavoitteeseen pääseminen vaatii. Pelkät luonteenpiirteet eivät itsessään tee yksilöstä vahvaa, vaan hän tarvitsee avukseen myös tarkoituksenmukaisia prosesseja, joiden avulla hän onnistuu parhaiten. Anorektisen henkilön kohdalla selviytymiseen vaikuttavina kolmena vahvuuksien saavuttamiseen liittyvänä keinona Savukoski näkee olevan sitkeyden, luopumisen ja kasvun.

Kiinnostava tässä mielestäni on luopumisen prosessin merkitys. Luovuttaminen ja luopuminen nähdään länsimaisessa ajattelussa yleensä varsin huonossa valossa ja ne yhdistetään usein epäonnistumiseen ja avuttomuuteen. Luopuminen voidaan kuitenkin nähdä positiivisena ilmiönä ja elämänhallinnan ehdottomana edellytyksenä. Luopuminen jostakin antaa tilaa uudelle ja mahdollistaa kehityksen. Anorektikon kohdalla tämä tarkoittaa luopumista syömiseen ja muuhun toimintaan liittyvän kontrollin tuomasta turvallisuudesta ja uudenlaisen elämän ja ajattelutapojen opettelua. Luopumista tapahtuu myös silloin, kun yksilö käy läpi vaikeita ja traumaattisia elämänkokemuksia ja näin oppii uusia taitoja selvitä vaikeista tilanteista.

Selviytyminen anoreksiasta on monen tekijän summa, johon vaikuttavat yksilön käytössä olevat voimavarat ja vahvuudet sekä koko hänen elämänhistoriansa. Yksilön persoonallisuus ja anoreksian syyt antavat osviittaa siitä, kuinka selviytyminen voi mahdollistua ja mitkä tekijät ovat edesauttamassa nousua pois hitaan ja piinallisen itsetuhon tieltä. Tässä lyhyessä blogitekstissä ei ole mahdollisuutta tarkkaan käydä läpi kaikkia tutkijan esiin nostamia selviytymisen tapoja. Erilaisista selviytymismalleista tuon esiin niin sanotun aktivoitumisen mallin, joka liittyy tunteiden käsittelyyn. Savukoski viittaa yleiseen uskomukseen siitä, että terveen aikuisen taitona pidetään tunteiden hillitsemistä ja jopa tukahduttamista. Tämän tutkijat ovat kuitenkin todenneet johtavan kognitiiviseen kuormitukseen ja stressiin, jotka pitkällä tähtäimellä estävät selviytymistä kuormittavista elämäntilanteista. Aktivoitumisen mallissa pyritään optimaaliseen kielteisten ja myönteisten tunteiden yhdistämiseen. Pelkästään myönteisiin tunteisiin keskittyminen ei riitä ongelmien ratkaisuksi.

Ihmiset käyttävät harvoin vain yhtä mallia tai strategiaa keinona selviytymiseen ja usein nämä ovat tiedostamattomia. Tarkastellessaan anorektista selviytymisprosessia Savukoski on löytänyt viitteitä usean eri tutkijan esittelemiin selviytymisstrategioihin. Esimerkiksi toiminnallisten strategioiden avulla anoreksiasta selviytyjät ovat pystyneet tiedostamaan sairautensa ja sen aiheuttamat ongelmat. Tiedollisten strategioiden käyttö taas oli luonteenomaista vaiheessa, jossa he olivat täysin valmiita selviytymään ja luopumaan anoreksiasta. Näiden lisäksi he pystyivät hyödyntämään tunnepohjaisia strategioita. Tämä tapahtui vaiheessa, jossa anoreksian olemassa olo oli myönnetty ja selviytymismahdollisuus herännyt, mikä antoi mahdollisuuden tunteiden esiinmarssille.

Savukoski toivoo, että selviytymisestä ei puhuttaisi vain sankarillisena toimintana. Keskeisempää hänen mukaansa on korostaa niiden keinojen löytämistä, joilla selviytyminen ylipäänsä on mahdollista. Selviytymisen ydin on niissä motivaattoreissa ja tekijöissä, joiden kautta anoreksiasta selviytyneet ovat saavuttaneet sisäisen mielenrauhan, lievittäneet pahaa oloaan ja ahdistustaan, kokeneet onnistumisen elämyksiä ja saavuttaneet tunteen kokemusten ylipääsemisestä ja niiden hyväksymisestä osaksi omaa elämänhistoriaa.

Tutkimuksensa lopussa Savukoski esittää kysymyksen: ”Kuka on selviytyjä”? Ja kirjoittaa, että kysymykseen on vaikea vastata. Selviytyminen on subjektiivinen kokemus, jota kuitenkin voidaan etsiä juuri sellaisten narratiivisten tutkimusten avulla, kuin kyseinen tutkimuskin on. Tähän on helppo yhtyä. Itse arvelen, että se on mahdollista myös käyttämällä enemmän narratiivista menetelmää sosiaalityön käytännössä, jossa työntekijä yhdessä asiakkaan kanssa voi lähteä löytöretkelle asiakkaan omaan elämäntarinaan etsimään selviytymistä tukevia vahvuuksia. Ne voivat olla joskus yllätyksellisiä – sellaisia, joita emme ensi näkemältä tunnista vahvuuksiksi.

Savukoski, Marika (2008) Vapaaksi anoreksian kahleista. Narratiivinen tutkimus selviytymispoluista. Acta Universitatis Lapponiensis 142. Rovaniemi: Lapin yliopisto. ISSN 0788-7604; ISNB 978-052-484-222-8.

APURAHA SOSIAALIALAN TUTKIMUSTIEDON LEVITTÄMISEEN

Alfred Kordelinin säätiö on myöntänyt 2000 euron apurahan Sosiaalityön tutkimuksen seuralle Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskuksen ja Sosiaaliportin kanssa yhteistyössä toteutettavalle Tutkimus tutuksi – sivustolle. Parhaillaan suunnitteilla olevan ja ensi vuoden alussa avattavan sivuston tavoitteena on levittää tietoa alalla tehtävästä tutkimuksesta nopeasti ja helposti omaksuttavassa muodossa alan työntekijöiden ja asiantuntijoiden käyttöön.

Apuraha myönnettiin Tieteellisten seurain valtuuskunnan 100 - vuotisrahastosta ja sen saamisen merkittävyyttä osoittaa se, että hanke valittiin liki 80 hakemuksen joukosta, joiden yhteen laskettu haettu summa oli noin 400 000 euroa. Jaettavana oli 10 000 euroa.

http://www.kordelin.fi/
http://www.tsv.fi/